Kirkkoveneiden myynti ja vuokraus

Kirkkoveneen historia

Suomalaisten kirkkoveneiden varhaisin esikuva oli Skandinavian viikinkien suuret veneet, joiden mallin mukaan pakanuuden ajan suomalaiset heimot rakensivat kookkaita veneitä meri-, järvi-, ja jokiliikenteeseen. Uskonpuhdistuksen myötä, 1600-luvulta lähtien, veneiden ylläpitämistä alkoi vaatia kirkko. Tämä selittää kirkkoveneiden laajan levinneisyyden.

Omistaminen

Veneen omistajana saattoi olla myös yksi suuri talo tai kokonainen kylä.

Kirkkoveneen rakennuttajana ja omistajana oli usean talon muodostama veneyhtiö, jonka osakkaita olivat maata omistavat talonpojat. Osakkaat olivat yleensä tasa-arvoisia, kukin talo omisti yhden airon tai airoparin. Veneen rakennuttamisen ja vuosittaisten korjausten kustannukset jaettiin tasan osakastalojen kesken. Veneyhtiön johtajana oli useimmiten vanhin isäntä, jolle kuului itseoikeutetusti myös peränpito. Tilaton väki saattoi lunastaa paikan veneestä osallistumalla veneen huoltoon, soutumiehinä, tekemällä korvaukseksi taloihin pieniä palveluksia tai ostamalla paikan rahalla, marjoilla, voilla tai kaloilla.

Rakentaminen

Kirkkoveneen rakentamisessa tarvittava puutavara valittiin huolella jo tammi-helmikuussa. Pohja- eli emäpuuksi valittiin vääräjuurinen petäjä, jossa oli valmiina kokkatolppa. Suorat, suuret petäjät ja kuuset sahattiin lautalankuiksi. Kaaret saatiin kuusesta tai katajasta. Keväällä tapahtunutta rakentamista johti veneyhtiön palkkaama venemestari, jonka ylläpidosta rakennustyön aikana kukin osakas vastasi vuorollaan. Venemestarin apuna oli miehiä osakastaloista. Naulat, hankaimet, aironsormustimet, aironkiskot ja keularenkaat takoi kotoinen kyläseppä pajassaan. Veneen saumat tilkittiin tervariveellä ja vene tervattiin heti useita kertoja, maalaaminen yleistyi vasta viimeisissä veneissä. Kirkkoveneen muoto noudatti paikkakunnan venetyyppiä.

Kirkkoveneen suuruus riippui osakkaiden määrästä ja matkan pituudesta. Suurimmat veneet ovat olleet Säämingissä, jossa oli jopa 30-soutuinen kirkkovene. Airoja siinä oli siis 60. Tällaiseen veneeseen mahtui rinnakkain kahdeksan ihmistä. Veneiden pituudesta ja leveydestä ei ole tarkkaa tietoa, eikä pituus ole aina hankainluvusta pääteltävissä. Suurin vene lienee ollut kuitenkin lähes 40 m pitkä ja 3 m leveä.

Veneen nimi

Useimmilla paikkakunnilla ei kirkkoveneillä ollut muuta nimeä kuin kylän tai yhtiön nimi. Erisnimiäkin on sentään käytetty. Eläinten nimiä oli runsaasti kuten Härkä, Sonni, Mullikka, Mulli, Kettu, Susi, Haukka, Pääskynen, Porsas ja Sammakko. Ihmisten ristimänimiä olivat esim. Sanna, Eeva, Kaija, Maikki ja Pekka. Veneen ulkonäköä tai kulkua kuvaavia nimiä olivat mm. Iso valkoinen, Iso punainen, Iso musta, Kirjava, Sorja, Kultanoukka, Tynnyri, Luiru, Huimari, Voittamaton, Mainio, Vakava ja Keveä. Nimi kuvasi yleensä veneen kulkua.

Kirkkomatka

Arjen raadannan keskellä kirkkomatkat olivat tervetullutta vaihtelua, jolloin kirkkomäellä ja veneessä saattoi haastella tuttavien kanssa. Nuorille matkat olivat ainoa mahdollisuus tavata toisten kylien nuorisoa ennen tanssilavojen ja iltamien aikaa. Usein tuleva aviopuoliso löydettiinkin kirkkomäeltä. Luonnollisia kirkkossakäynnin syitä olivat vihkiminen, kastaminen, hautaaminen ja rippikoulu. Matkan pituudesta riippuen kirkossa käytiin joka toinen sunnuntai tai pari kertaa kesässä. Jos matka oli pitkä, lähdettiin matkaan jo lauantaiaamuna. Mukaan lähtijöistä päätettiin joko edellisenä iltana tai rannalla ennen lähtöä.

Mahdollisimman hyvän kulkunopeuden saavuttamiseksi veneeseen sijoittauduttin siten, että vene tuli tasaiseen lastiin; ei liiaksi kokalleen eikä perälleen. Osakkaat saivat valita paikkansa veneessä ja yleensä veneen peräosaa pidettiin arvokkaampana. Soutupariksi yritettiin valita tasaväkisiä soutajia, mikä oli tärkeää etenkin kilpasoudun aikana. Siksi avioparit soutivat yleensä keskenään, samoin nuoret pyrkivät mielitiettynsä viereen. Jos mukana oli vainaja, sijoitettiin arkku veneen peräosaan. Perää piti ja järjestystä valvoi joku vanhoista isännistä, joka tunsi reitit ja tuulet. Matkan aikana laulettiin usein virsiä, hengellisiä lauluja ja myös kansanlauluja sopi laulaa. Jos matka oli pitkä, pysähdyttiin tutussa levähdyspaikassa, keitettiin kahvit, syötiin eväitä ja saatettiin torkahtaakin. Matkan jatkuessa vaihdettiin soutajia.

Matkalla oltiin huonommissa vaatteissa. Naiset olivat paitahihasillaan, huivit kaulassa ja alushame yllään sekä paljain jaloin. Muutamat olivat yöröijysillään. Miehet soutivat alusvaatteisillaan ja tuohikengät jalassaan tai paitahihasillaan, sarkahousut korkealle käärittyinä ja paljain jaloin. Kirkkorantaan pyrittiin saapumaan hyvissä ajoin ennen jumalanpalveluksen alkua, jotta ehdittiin hiukan peseytyä, pukea paremmat vaatteet päälle ja vaihtaa kuulumisia muiden kanssa.

Kilpasoutu

Kirkonmenojen jälkeen lähdettiin välittömästi kotimatkalle. Rannassa voitiin muita odotellessa syödä eväiden tähteitä ja kerätä voimia paluumatkan kilpasoutuun, missä kyläkunnan miesten ja veneen maine punnittiin. Paremman tehon aikaansaamiseksi vene saatetiin voidella talilla, voilla tai kananmunilla. Perämiehen huudot ja ”laiskana” istuvien tahdittavat vartalon nyökytykset kannustivat soutajia rehkimään liikaakin, sillä soudun rasitusvammoja saatettiin potea useita päiviä. Yleensä paras venekunta erottui lyhyen matkan soutamisen jälkeen. Mutta joskus soutukilpailu oli niin sitkeä, että saatiin soutaa monta selkää, ennen kuin ratkaisu tuli, ja niin suuri oli innostus, että soudettiin useita kilometrejä oman rannan ohitsekin, kun ratkaisua ei vielä siihen mennessä saatu. Kirkkoveneiden vauhti oli nopea, kun airoissa oli 30-40 harjaantunutta soutajaa. Lisäksi kilpasoudut kehittivät veneen mallia ja samalla luistettavuuttakin aina paremmaksi. Jos kylään oli saatu hyväkulkuinen vene, koetettiin sen mittoja salata, jotta toiset eivät kykenisi rakentamaan sen vertaista.

Kotirannassa vene riisuttiin, vedettiin telojen päälle, airot vietiin joko läheiseen taloon tai jokainen vei omansa mukanaan. Kirkkoveneellä tehtiin kirkkomatkojen ohella markkinamatkoja, muuttomatkoja tai käytiin naapurisaarissa talkoissa. Yleensäkin veneitä on käytetty matkoilla, joille lähdettiin suurella joukolla.

Lähde: Mirja Kosunen: Kirkkovenematkat, Sylvi Sääski: Suomalaisista kirkkoveneistä ja -matkoista.